Doom Raiders

Doom Raidersin juliste

Doom Raiders yrittää periaatteessa tehdä seikkailuelokuville saman minkä Samuli Torssosen mainio Star Wreck teki scifille. Brittiläisen amatööriohjaaja Darren Scalesin hengentuotetta ei siis pidäkään katsoa ”vakavana” seikkailuelokuvaa vaan puhtaana parodiana.

Arkeologian tohtori Bradley Stonella (Scales itse) on edessään hikinen päivä, kun pitäisi pysäyttää jo yhdeksänsataa vuotta sitten vapaaksi päästetty paha henki, estää natseja antamasta tälle enää lisää taikavoimia ja siinä sivussa vielä paimentaa vakavasta asefetissistä kärsivää naisarkeologia (Sandra Shahin). Elokuvan tarina ei siis ole edes fanituotokseksi mitenkään kummoinen, mutta kuten parodian puitteisiin sopii, juonella ei tarvitsekaan olla paljoa muuta virkaa kuin vyöryttää ruudulle irtovitsi toisensa perään.

Mel Brooksia mukaillen, hyvää elokuvakomediaa on vaikea tehdä, niinsanottua crazykomediaa vielä vaikeampi. Ja se valitettavasti näkyy ja kuuluu Doom Raidersista kauas. Näyttelijät ovat selvästi amatööreja, joiden esittämät hahmokarikatyyrit jäävät melkoisen pökkelöiksi. Parasta antia ruudulla on Scalesin oma tohtori Stone, joka onnistuu enimmän aikaa kopioimaan Harrison Fordin maneereja kohtalaisen hyvin. Myös John Hall (joka omaa muuten hämäävää yhdennäköisyyttä Viimeisessä ristiretkessä eversti Vogelia esittäneen Michael Byrnen kanssa!) saa paikoin kliseiseen natsikenraaliinsa jopa pythonmaista lentoa. Sen sijaan elokuvan Femme Fatale, Lara Croftia parodioiva Eve Mammare, häviää Angelina Jolien esittämälle esikuvalleen sekä karismassa että rinnanympäryksen koossa. Tämä tuokin elokuvassa viljeltyihin tissivitseihin aimo annoksen tahatonta huumoria, jota ironian ystävät osannevat arvostaa.

Onhan elokuvassa toki puskurihuumorin lisäksi muutakin ainakin lievää hymyilyä aiheuttavaa, mutta valitettavasti tällä saralla lepää leffan pahin vajavaisuus. Reilun tunnin kestoiseksi parodiaelokuvaksi kunnon slapstick-komiikkaa on nimittäin aivan liian vähän, ja se on todella alleviivattua. Siinä missä Star Wreck (vertailua on vaikea välttää) kestää useammankin katsomiskerran ja etenkin taustalta havaitsee kaikenlaista mikä on aikaisemmin jäänyt huomaamatta, Doom Raiders ei jätä mitään katsojan tarkkaavaisuuden varaan. Muutama tunti lisää Monty Pythonia ei olisi tehnyt käsikirjoitusvaiheessa pahaa, sillä valitettavasti myös verbaalikomiikka loistaa poissaolollaan paria-kolmea punchlinea lukuunottamatta. Vaikka normaalisti amatööritekeleille osaakin antaa paljon anteeksi, tällä kertaa hommasta katoaa itu lähes kokonaan kun edes näyttelijäsuoritukset eivät riitä kantamaan suvantokohtien yli. Parasta antia on elokuvan alkupuolelta löytyvä Kadonneen aarteen metsästäjien avauskohtaukselle kumartava pätkä, joka tavoittaa vitsien määrässä ja temmossa edes hieman kreisikomediagenren parhaasta osaamisesta (propsit myös pakollisesta Monty Python -viittauksesta).

Valmistusmaa: Iso-Britannia Valmistusvuosi: 2002
Ohjaus: Darren Scales Pituus: 65 min
+
  • Hyvä yritys
  • Huumori, silloin kun sitä on
  • Toteutus pääosin
  • Näyttely
  • Irtovitsien valjuus ja vähäisyys
  • Taistelukohtaukset
  • Kehno nettiversio
Lyhyesti: Toteutukseltaan mukiinmenevä Indy-parodia väsähtäneillä vitseillä.
Arvosana: 6
Arvosteli: Finn Laiho

Teknisenä tuotoksena Doom Raiders ei muille kaltaisilleen fanituotoksille häviä piiruakaan. Lavasteet ja puvustus ovat suurimmaksi aivan kelpoisia, paikoin jopa parempaa keskitasoa, ja selvästi huomaa että niihin on käytetty iso siivu budjetista. Kameramies osaa hommansa, rajaukset on hyvin tehty ja jälki on kaikin puolin melkein ammattimaista. Erikoistehosteet ovat viisi vuotta vanhoja ja nykypäivän kriteereillä hitusen kökköjä, mutta ajavat asiansa. Budjetista olisi tosin voinut uhrata pari puntaa lisää stunttien ohjaukseen, sillä taistelukohtaukset häviävät intensiivisyydessään jopa pikkupoikien pihaleikeille, eikä jälkeä voi edes verrata mm. Indiana Jedin vastaavaan. Sääli, sillä elokuvan tyylilajin huomioon ottaen kunnon revittely olisi ollut jopa suotavaa. Noh, minkäs teet jos avustajat on haalittu paikallisen lukion pihamaalta.

Elokuvan nettiversio on ala-arvoinen. Jotta kuva olisi terävä, sitä joutuu tihrustamaan todella pieneltä ruudulta. Fullscreen ei tule kysymykseenkään, ellei tykkää arvuutella sutun läpi mitä parhaillaan tapahtuu. äänitys on sentään suht kohtuullista, musiikki, tehosteet ja puhe ovat hyvässä tasapainossa. Lisäksi filkka joka kokonaisuudessaan vie levyltä tilaa vajaat parisataa megatavua, on älyttömästi pätkitty viiteen ladattavaan osaan.

Loppukommenttina todettakoon, että jos nautittavaa amatööriparodiaa tahtoo katsella, kannattanee suunnata tiensä Tuotantoyhtiö Energian teosten äärelle. Vertailussa Doom Raiders häviää selvästi Tampereen poikien tuotokselle, kuin myös kymmenen vuotta vanhemmalle Indiana Jedillekin, eikä tarvitse edes kotiinpäin vetää. Sääli, sillä kelpo parodiaa on nimittäin tehty melkein kaikista lajityypeistä klassista seikkailuelokuvaa lukuunottamatta.

Elokuvan virallinen nettisivu

IndyVille